Niin siinä sitten kävi ja tästä teekkarista tuli viime keskiviikkona deeii. Käsittämätöntä kyllä. 8.5 (kahdeksan ja puoli) vuotta siinä meni, että ei ees kauaa. Tuskallisia ja loputtoman tuntuisia vuosia nuo ovat kyllä olleet, että vielä ei tunnu siltä että ihan helppoa ja mukavaahan se oli. Ja elämä ei tietysti sitten mitenkään muuttunut, ihan samanlainen olo oli torstaiaamuna herätessä. Kiitokset tätäkin kautta kaikille kontribuutionsa antaneille (huomatkaa akateeminen sivistyssana) ja varsinkin niille jotka ovat jaksaneet kuunnella valitustani. Historiahan tavallaan tässä toisti itseään, sillä valmistuin lähes samaan aikaan 8 vuotta sitten tradenomiksi, sekin silloin tammikuussa. Ehkä tohtoroituminenkin tapahtuu sitten tammikuussa joskus. Paitsi kysyn vaan, että mikä tohtoroituminen???

Sitten kivempiin aiheisiin. Tiistain treeneissä mentiin mukavaa ripeätä juoksurataa jossa ei ollut kontakteja tahi keppejä, mutta mukavaa takaaleikkausta, valssausta, kauemmalle hypylle heittoa, tvistiä ja/tai saksalaista jaakotusta (wot, kysyn vaan että kuka nää termit on keksinyt? Joku akateemikko?). Tuntui jopa helpolle tehdä agiliityä, saatiin kuviot hyvin kasaan ja puhdasta rataa. Lauantain pikkujoulujen myöhäisillä tunneilla, Glorian jonossa, setvittiin sitten sitä että nyt aletaan juosta lujempaa tahi jotain vaikeutusta näihin Hämäriä muistikuvia.

Mutta nyt sitten katsoin noita Eckerön kisavideoita, niin jo vain tokkiinsa voisi mennä ripeämmin. Tokihan ykkösluokissa vielä varmistellaan, koska hitaammallakin nollalla saa nousunollan, joten mitäpä sitä... Mutta treeneissä aletaan kyllä juosta. Puomilla voisin juosta paaaaaaaaaljon kovempaa sekä samoin myös pujottelulla, nämä todo-listalle taas.

Siinäpä sitten näitä viideoita, ekana harmittava polvilumpio-ohjaus: 

Sitten se nollarata:

 

 

Ja loppuun vielä viihdykkeeksi sunnuntain paskarata: 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.